❄️ Kainuu Kätkee Kyyneleet

Juhannus oli ohitettu, mutta halla oli silti iskenyt Kainuun satoihin. Pienviljelijä Eero seisoi perunamaansa laidalla, käsiensä karheus vasten tunkion kylmää kosteutta. Oli heinäkuun puoliväli, mutta maa oli kuin kiveä, ja versot mustuivat ennenaikaisesti.

Eero oli nähnyt 65 vuotta tämän maan koettelemukset, lapsuuden sodanjälkeisestä niukkuudesta 90-luvun lamaan, joka oli vienyt naapurin tilan. Mutta tässä oli jotain pahempaa: näkymätöntä, mutta murskaavaa. Ei ollut vihollista, jota vastaan taistella, vain luonto, joka oli pettänyt ja byrokratia, joka ei joustanut.

Hänen vaimonsa, Aino, tuli ulos tupaan, kietoutuneena harmaaseen villatakkiin. Vaikka aurinko paistoi, varjot olivat syvät.

”Sähkölasku tuli,” Aino sanoi hiljaa, ääni matalana kuin tuulen henkäys. ”Kaksinkertainen viime vuoteen verrattuna.”

Eero ei vastannut heti. Hän puristi nyrkkinsä, muttei raivosta, vaan pelosta. Sähkö oli se pieni luksus, joka piti heidän vanhan tupani lämpimänä ja toi valoa pimeisiin kuukausiin. Nyt se oli kääntymässä heitä vastaan.

”Soitin meidän pankkiin eilen,” Eero sanoi lopulta, kääntyen katsomaan Ainoa. ”Pyysin lykkäystä koneiden lainoihin. Sanoivat, että 'järjestelmät eivät salli poikkeuksia'.”

Aino sulki silmänsä hetkeksi. Hän muisti, kuinka he olivat nuorina unelmoineet: yhdessä rakennetusta tulevaisuudesta, missä heidän kätensä työllä olisi arvoa.

”Muistatko, kun meidän Lauri lähti Helsinkiin?” Aino kysyi. ”Sanoi, että ’täällä on liian kovaa, äiti. Täällä ei saa olla heikko’.”

Lauri oli nyt IT-insinööri Espoossa, tehden työtä, jota Eero ei ymmärtänyt, ansaiten rahaa, jota he eivät voineet tavoittaa. Laurin elämä oli mukavaa, tasainen lämpö ja ennustettavat laskut. Mutta hänen silmissään oli silti tietty ikävä, kun hän soitti kotiin. Ikävä jotain, mitä hän oli jättänyt taakseen: hiljaisuutta, tervan hajua, sitä tunnetta, että maa oli sinun omasi.

Eero katsoi mustuneita perunavarsia ja tunsi Suomen historian painon hartioillaan: sisu, se joustamaton sitkeys, jolla he olivat selvinneet sodista, nälästä ja pakkasista. Mutta sisu ei lämmittänyt taloa eikä maksanut laskuja.

Hän tunsi piston rinnassaan. Se ei ollut vain surua, vaan syyllisyyttä. Syyllisyys siitä, että hän oli pitänyt kiinni vanhasta tavasta elää, kun maailma oli muuttunut alta. Syyllisyys siitä, ettei hän ollut pystynyt tarjoamaan Ainolleen sitä helppoutta, jonka muut tuntuivat saavan vaivatta.

”Meillä on vielä marjoja,” Eero sanoi, ääni vakaampi kuin hän tunsi. ”Ja metsiä on myyty ennenkin. Me pärjäämme.”

Aino nyökkäsi, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. He olivat pärjänneet aina, mutta jokainen kerta jätti heihin uuden arven. Se oli suomalaista kärsimystä: ei suurta, dramaattista valitusta, vaan hiljainen, jäätävä tunnustus siitä, että elämä on taistelua, jonka voitat vain kestämällä sen, päivä kerrallaan.

Eero tarttui lapioonsa. Maassa oli vielä vähän työtä tehtävänä, vaikka se olikin turhaa. Hän alkoi kääntää maata, kuokka iski kiveen, ja ainoa ääni oli työn ääni. Aino palasi sisälle keittämään kahvia, sitä pientä lohtua, jonka he olivat ansainne

google.com, pub-4228858246410736, DIRECT, f08c47fec0942fa0